Etusivu Päiväkirja Möyrynnät Metsatöll Albumit Sanat Kuvat Video Kaverit Vieraskirja Tukijat Yhteys
Äio Takaisin
2010/10223 Spinefarm
     

1. Emon ääni kutsuu
2. Kun repeää taivas
3. Tulitalkoot
4. Vain urheutta
5. Äio
6. Vihatautinen
7. Kun en ole koton', olen kaukana tiel'
8. Väki ja valta
9. Minun kotini
10. Nyt tulkaa, sukulaisein'
11. Renttu
12. Kappelijussit
13. Verijää
14. Voima
 

Äio

 
Emon ääni kutsuu

Instr.

Ylös

EMA HÄÄL KUTSUB

Instr.

Ylös

Kun repeää taivas

Pysykää lujina, veljet ja siskot,
kun taivas raskas on kiusananne,
puristaa, vaanii ja utuna kiskoo.
Veljet, siskot, pitäkää pintanne.

Pysykää urheina, veljet ja siskot,
rautasaapas kun musertaa, ankee,
tallaa ja runnoo, maatamme rikkoo.
Veljet, siskot, pitäkää pintanne.

Pysykää vahvoina, veljet ja siskot,
kun raivo jo rakeina lankee,
pellot häviää, kun jääpuikot viskoo.
Veljet, siskot, pitäkää pintanne.

Pysykää terveinä, veljet ja siskot,
kun rutto kaikkiall' on vankilanne
ja rinnoissa jäytävi korina viisto.
Veljet, siskot, pitäkää pintanne.

Kun repeää taivas ja puhkeaa maa,
olka olkaa vasten viel' seisokaa.
Kun repeää taivas ja puhkeaa maa,
me suurina tulemme taas.

Pysykää iloisna, veljet ja siskot,
viel' lauhtuvi pauhunnan tanner
ja kukoistaa kylät, linnan tammistot.
Veljet, siskot, pitäkää pintanne.

Pysykää rentoina, veljet ja siskot,
et' sappihöyryt on pois rinnastanne
ja takaisin sinne ne ei enää sinkoo.
Veljet, siskot, pitäkää pintanne.

Ylös

KUI REBENEB TAEVAS

Püsige kindlad, mu õed ja mu vennad
kui taevas ka raskena laskub
muserdus vaaniva uduna embab
Õed-vennad, pidage vastu

Püsige vaprad, mu õed ja mu vennad
raudsaabas kui rusudeks astub
tallab ja räsib ja rõhub see maad
Õed-vennad, pidage vastu

Püsige kanged, mu õed ja mu vennad
kui marupilv rahega kastnud
põllud, jääteradest hävinud nad
Õed-vennad, pidage vastu

Püsige terved, mu õed ja mu vennad
kui ümber kõik vinduvad katkus
ja korinal seiskuvad kaaslaste rinnad
Õed-vennad, pidage vastu

Kui rebeneb taevas ja lõheneb maa
õlg-õlale naaldudes seista veel saab
Kui rebeneb taevas ja lõheneb maa
me suurena tuleme taas

Püsige rõõmsad, mu õed ja mu vennad
kord vimm tormi-iili sees lahtub
ja õitsevad taas kord kõik külad ja linnad
Õed-vennad, pidage vastu

Püsige lahked, mu õed ja mu vennad
et kirbetand sapiaur lahkuks
ja tagasi tulla ei mõistakski sinna
Õed-vennad, pidage vastu

Ylös

Tulitalkoot

Olk'päillä toipuu, voimaton voipuu,
niskoihin kasvanut kuorma.
Vaipuva jahti, raukeeva mahti
astua etehenpäin.

Ennen kuin hiipuu, sappiseks' kiehuu
henki kerran kova kuin keihäs.
Löydä se säde, mi' sytyttää väen,
valmis on tuliseiväs.

Veri tarttuu.
Kuolonvalkeus.
Uuden alku.
Tulitalkoot.

On tulivuorena aate ei nuorena
loimuten liekkien muurein'.
Leiskuva käsi se pyörii ja vääntelee,
tahdon se todeksi tuottain'.

Rouskuen puree, mi hampaissa murhe
ja nielee, min' niellä voinee.
Kiihkee on suudelma, kadonnut tuulena
aate, mi' syntynyt toiveeks'.

Taakan paino irti revi,
sylje poies kuollut veri.
Tuhkaks' varisevat halot.
Tulitalkoot.

Värinäl' vajoes', sihisee satees'
tuhkamöykky painuen tanssii,
katkaisee juuren, pyytänyt tuulen,
savujälki pilviin jo suihkii.

Mielet on virkeet, selkä on vetree,
miel' varmasti eteenpäin astuu.
Tien päällä keralle, vaivoja vierelle,
kuorma taas harteille laskeu'.

Ylös

TULETALGUD

Õlgadel kosub, jõuetut rusub
turjale kasvanud koorem
Vaibuval sammul, raugeval rammul
astuda edasipoole

Enne kui hääbub, sapiseks määrdub
vaim, varem vahe kui piik
Leida see säde, mis sütitab väge
valmis saab tuleriit

Veri tardub
Surma valgus
Uue algus
Tuletalgud

Mõõt tulemäena täis saanud väega
lahvatab leekivaks müüriks
Lõõmava käega pöörab ja väänab
tahtmise tõeliseks tüürib

Praksudes pureb, mis hamba all mure
ja neelab, mis neelata sobib
Kirglikult suudleb, heidab siis tuulde
mõtte, mis sündinud sooviks

Taagarõhust lahti rebi
sülga välja surnud veri
Tuhaks pudenevad halud
Tuletalgud

Värinal vajub, sisiseb sajus
tuhatomp krampides tantsib
katkestab juure, püüdnud on tuule
suitsujälg pilvesse rammib

Meeled on virged, selgki on sirge
hing varmalt edasi astub
Tee peale kaasa vaevaks ta haarab
Koorem taas turjale laskub

Ylös

Vain urheutta

Joo, merenvaahost' tyrsky syö purjelaivaakin.
Täys teräsharmaa väki on joka miehell' niin.
Kun vaahtovalkeet laineet lyö puuskat yli pään,
ei pelkoo tunne miehet, ei sen nimee tiedäkään.

Kun verenpunass' koi on merimiehen silmissä,
siis vapaa on henkemme ja vapaus sielussa.

Kun vajoo, raskas, rantaan vuoro merilaivan sen
siis vieraan rannan löyhkä vetää joka kulauksen.
Ei pidä käsi miekkaa, ei klaani keihästä,
mut' jos tarvis, tarttuu terään joka nyrkki raivosta.

Kun verenpunass' koi on merimiehen silmissä,
siis vapaa on henkemme, vapaus sielussa.

Ei pelkoo tunne sydän, ei askel eksy tielt',
vain urheutt' seits'män syltä ja vapaan miehen mielt'.

On merensuolast' vettynt' takki tuulenpieksämä,
on myrskylaineet riipint', risuparta tuult' mittaa.

Kun taivaanrantaan katoaa purjelaivan masto
on joka miehen mietteet mis' merimiehen kirstu -
yks kourallinen multaa oman kotipihan alt',
kova terä, pala leipää ja kirje rakkaimmalt'.

Kun verenpunass' koi on merimiehen silmissä,
siis vapaa on henkemme, vapaus sielussa.
Ei pelkoo tunne sydän, ei askel eksy tielt',
vain urheutt' seits'män syltä, vapaan miehen mielt'.
Ei pelkoo tunne sydän, ei askel eksy tielt',
vain urheutt' seits'män syltä, vapaan miehen mielt'.

Ylös

VAID VAPRUST

Jah, merevahust murdu sööb purjelaeva rind
Täis terashalli väge on iga mehe hing
Kui vahuvalgeid laineid löövad iilid üle pea
ei pelgu tunne mehed, ei hirmu nime tea

Kui veripunast koitu neelab meremehe silm
siis vaba on me vaim ja vaba on me hing

Kui vajub raskelt randa see merelaeva voor
siis võõra ranna lehka veab iga sõõmupaar
Ei toeta käsi mõõka, ei oda hoia klann
ent kui tarvis, haarab tera iga rusik’, raevus ramm

Kui veripunast koitu neelab meremehe silm
siis vaba on me vaim ja vaba on me hing

Ei pelgu tunne süda, ei rajalt eksi samm
vaid vaprust seitse sülda ja vabatmehe ramm

On meresoolast vettind’ minu tuulest paakund kuub
on tormilained räsind’, tüügashabe mõõtmas tuult

Kui silmapiiri poole vaob purjelaeva mast
on igamehe mõtted kus meremehe kast –
üks peotäis mulda oma koduaia alt
vahe tera, tükk leiba ja kiri armsamalt

Kui veripunast koitu neelab meremehe silm
siis vaba on me vaim ja vaba on me hing
Ei pelgu tunne süda, ei rajalt eksi samm
vaid vaprust seitse sülda ja vabatmehe ramm
Ei pelgu tunne süda, ei rajalt eksi samm
vaid vaprust seitse sülda ja vabatmehe ramm

Ylös

Äio

Pyydän sua, anon sua, päästä mut.
Suru mua, viha mua, äestää mua.
Kadotin kalleimman sisimmästä.
Viha vain jäljellä sydämessä.

En tarvitse enää yhtään mitään,
paan ympäriltä kaik' metsät mä palamaan.
Siksi sulta, kuolonveli, pyydänkin
palvelusta ennen kuin viha vie taas.

Lohduta, rutista, nukuta,
älä mua herätä, pyydän mä.
Hän, ken kallein mul', otapa,
syliini hänet paa,
et' kohdattais' taas.

Ylös

ÄIO

Palun sind, anun sind, päästa mind
Kurbus mind, viha mind, äestab mind
Kaotasin kallima enda seest
Viha vaid alles jäi südames

Pole mul enam vaja midagi
süütan ümber kõik metsad ma põlema
Seepärast sind, surmavend, palungi
enne palve kui muutub vihaks taas

Lohuta, kaisuta, uinuta
Ära mind ärata, palun ma
Tema, kes kalleim mul, võta ta
pane mul sülle ta
et kohtuks me taas

Ylös

Vihatautinen

Sul' on mustast' marjast' silmät,
suopursusta suolituiset,
kihokeista huulituiset,
myrkkykeisost' sylkityiset.

Verta,
lihaa,
murtaa
vihaa.

Sul' on kuolleen huurust' henkäys,
mätäpaiseest' kasvant' rinnus,
verihaavast' maksan mahla,
hullukaalist' vihavaahto.

Sul' on myrkyst' kiero mieli,
sapenkatkun sanat kielel',
täys'kuust' huolimattomuutes',
toivottomuus leskenlehdest'.

Ylös

VIHATÕBINE

Sul on mustast marjast silmad
sookailust soolesida
huulheinast huulesida
surmaputkest sülgesida

Verd
liha
murrab
viha

Sul on koolnu aurust hingus
Mädapaisest kasvand rindu
vereurmast maksamahlu
pöörirohust vihavahtu

Sul on mürgist vindund meeled
sapitõru sõnaks keelel
täiskuutõvest hoolimatus
leselehest lootusetus

Ylös

Kun en ole koton', olen kaukana tiel'

Niin on sydän merisudel',
kuin on meri suolainen,
rauanraskas elon tunne,
verein' suonis' kihisee.

Hei-jah, kolme mailii viel',
piä purjett', rautainen mies.
Hei-jah, kolme mailii viel',
kun en ole koton', olen kaukana tiel'.

Niin Pohjanmeren pinnas'
kaik' vaipuvi unhoon
ja omas' hurmerinnas'
tiedät, mi' eessä viel' on.

Hei-jah, kolme mailii viel',
kaukan' ranta, rautainen miel'.
Hei-jah, kolme mailii viel',
kun en ole koton', olen kaukana tiel'.

Sun silmis' sameet usvat,
rautasielu, merimies,
ja kun kotiin sä jouat,
pidempi tie on viel' ees.

Hei-jah, kolme mailii viel',
piä purjett', rautainen mies.
Hei-jah, kolme mailii viel',
kun en ole koton', olen kaukana tiel'.
Kun en ole koton', olen kaukana tiel'.

Ylös

KUNI POLE KODUS, OLEN KAUGEL TEEL

Nii on süda merehundil
kui on meri soolane
raudraske elu sunnil
mul veri soontes keeb

Hei-jah, kolm miili veel
hoia purje, raudne mees
Hei-jah, kolm miili veel
Kuni pole kodus, olen kaugel teel

Nii Põhjamere pinnal
sa unud kõik mis sees
ja oma urmel rinnal
tead seda, mis veel ees

Hei-jah, kaks miili veel
kaugel kallas, raudne meel
Hei-jah, kaks miili veel,
Kuni pole kodus, olen kaugel teel

Su silmis hägus haju
raudhingne meremees
ning tead, kui jõuad koju
on pikem tee veel ees

Hei-jah, üks miil veel
hoia purje, raudne meel
Hei-jah, üks miil veel,
Kuni pole kodus, olen kaugel teel
Kuni pole kodus, olen kaugel teel

Ylös

Väki ja valta

Aikoi' tuhat sitten uhrikivien ajal'
metsä oli ääretön ja hallitsi maat',
se kaikki oli rajatont', silmissämme tuli,
sen valta, se ol' voitt'maton, ja kasvoi väki.

Kaikk' oli meist' kuullut,
vaan harva meit' nähnt'.
Meist' laului' laulettiin,
harmas, see metsäheimo.

Meitin käes' on väki ja valta.

Seppä takoi kyläs' miekan, raatoi koihin,
nosti terän taivaaseen, ja kantaus' väki.
Takoi tult' edelleen ja voima kääriytyi,
ylpeesti sanoi, et siin' virtaa suden veri.

Tiesimme, ketä hoitaa
ja he hoisivat meit'.
Koos' oli meis' väki.
Koos' oli meis' valta.

Ylös

VÄGI JA VÕIM

Aegu tuhat tagasi ohvrikivide aal
mets see oli üüratu ja valitses maad
ta kõiksus oli piiritu ja meie silmis tuli
ta võim, see oli võitmatu, ja kasvas vägi

Kõik olid meist kuulnud
kuid harva meid näind
Meist laule oli lauldud
va hall, see metsahõim

Meite käes on vägi ja võim

Sepp see tagus külas mõõka, rassis koiduni
tõstis tera taevasse, ja kandus vägi
Tagus tulist edasi ja jõud see aina keris
uhkelt sõnas, et ses voolab hundi veri

Teadsime, keda hoida
ja nemad hoidsid meid
Koos oli meis väge
Koos oli meil võim

Ylös

Minun kotini

Pitkii teitä talloen, kun venyvi aika,
imey' surku nahan alle, oote kaatuu syömmelle.
Palaa yrität sä niellä, mut' pysyvi ongelma,
ikävyyden taimen juuret kasvanut on liian suureks'.

Kaottanut jos oot sielun, tiedät, mistä löydät sen.
Sielutonna mailmassa pysyä ei kukaan malta.
Se mi isoks' vartutti sinun siskosi ja veljen
on kans' itselles' paikka , vain olemist' varten.

Huomaat, et' kaik' katoaa, lihasvoimakin raukee,
yhteen suuntaan voit sä astuu, vaikka vuokin ois' vastaan.
Mietteis' oot likellä, vaik' itse oot kaukan',
vaik' yksin kuin kuolo, se pois kiskoo, oote toivol' nälkää ruokkii.

Takaisin siis löydät tien, et virkeeks' saa sielu,
täyttyy tunne sisimmästä, voimaa kertyy jaksamista
kierrellä siin' mailmassa; voimast' sukus' tullut
ja mielenrauhaa kotimietteis' kanssas' kannat.

Kussa on kotini, siel' on syömmeni.
Kussa on kotini, siel' on sieluni.

Kun mielel' paikka, jos' voi vain olla
ja jokin sua siell' oottaa vain,
epäröi ällös pyrkiä sinne,
tai kodittomaks' jää sun sielu.

Ylös

MINU KODU

Pikki radu tallates, kui venimas on aeg
imbub nukrus naha alla, ootust südamesse kallab
Klompi püüad neelata, kuid püsivaks jääb vaev
igatsuse väädi juured kasvanud on liiga suureks

Kaotanud kui oled hinge, tead, kust leiad selle
Hingetuna ilmavallas püsimiseks napib malda
Koht kus suureks sirgunud on sinu õed ja velled
või ka ise loonud asu, lihtsalt olla

Hoomates, kui kaduv on kõik, lihas jakski raugeb
ühes suunas suudad astu, isegi kui vool on vastu
Mõttes oled ligidal, kui ise oled kaugel
surmüksindusest kisub välja, ootus lootust toidab näljas

Tagasi siis leiad tee, et kosutust saaks vaim
tummist tunnet rinna sisse, jõudu juurde jaksamisse
toimetada ilmas ringi, rammust saanud kaim
ja meelerahu kodumõttes kaasas kannad

Kus on minu kodu, seal on minu süda
kus on minu kodu, seal on minu hing

Kui meelel on paik, kus olla vaid sooviks
ja miski sind ootamas vaid
kohale jõuda kindlasti proovi
või kodutuks jääbki su vaim

Ylös

Nyt tulkaa, sukulaisein'

Nyt tulkaa, sukulaisein', ennen kuin on yö
ja loppuun on viety taas päivämme työ.
Kun kontit on kankeet ja miestä niin syö,
siis pehmeeks käy niska; koivu tanssii lyö.

Nyt tulkaa, sukulaisein, siin' simaa saa juua
ja revenneet virsut voi tulenruuaks' tuua.
Siin' sielu saa tuoreeks', kun nyt voi vaan olla,
ja päivätyö seuraava helpommaks' tulla.

Nyt tulkaa, sukulaisein', siin' lauluu voi lyyä,
savustettuu kalaa voi sen jälkeen syyä,
jos joskus käy niin, et' on pontikast' vesi,
siis uni on makea kuin vatukkamesi.

Ylös

NÜÜD TULGE, MU KAIMUD

Nüüd tulge, mu kaimud, veel enne kui öö
Ja lõpule viidud taas ränk päevatöö
Kui kondid on kanged, vaev liigeseid sööb
Siis pehmeks saab turja kui kask tantsu lööb

Nüüd tulge, mu kaimud, siin mõdu saab juua
Ja purunend viisu võib tuleroaks tuua
siin vaimu saab värskeks kui osata olla
Ja päevatöö järgmine kergem võib tulla

Nüüd tulge, mu kaimud, siin laulu võib lüüa
Ja suitsutet kala ka pärast saab süüa
kui mõnikord juhtub susijalast on vesi
siis uni saab magus kui murakamesi

Ylös

Renttu

Naikkoseni, kalleimpani
sul' on renttu tullut kotiin.
Väsynyt ja nälkäinen,
käskee täyttää kaikki pyynnöt.

Viettele ja vonkaele,
reippaaks' saat siis hänen mielen.
Näin tekemättä et voi;
hän tietää, että onhan mies.

Hei-hei naiset nyt, kaikuu miesten suut.
Heittäkää hei hameet pois, me ryntäämme kuin myrsky ois'.

Silmäele häntä niin,
anna sielu, nosta kiihko.
Taivaallinen nautinto
koittaa nyt kun annat himon.

Kaada kaljaa, revi lihaa,
tahtoo rajuu rakkautta.
Edetessä kasvaa himo,
korventaa, et' maa on musta.

Naikkoseni, kalleimpani,
miestä katso uljahasti.
Se metsämies on nälkäinen,
ja hän ei saa tarpeheksi.

Ylös

ROJU

Naisekene kallikene
Sul on roju jõudnud koju
Väsinud ja näljane
Käsk on täita kõik mis palub

Meelita ja võrguta
Erksaks saaks siis tema meel
Seda tegemata ei saa
Tema teab ta on ju mees

Hei-hei naised nüüd, kõlab meeste sõjahüüd
Heitke seljast undrukud, me murrame kui marutuul

Silma vaata talle nii
Anna hing ja tõsta kihu
Naudingu mis taevani
Ulatub kui annad ihu

Kalla õlut, rebi liha
Tahab rasket armastust
Edenedes kasvab iha
Põrutab et maa on must

Naisekene kallikene
Mehe poole vaata üllalt
See metslane on näljane
Ja tal ei pruugi saada küllalt

Ylös

Kappelijussit

Kivi kivehen kumahti,
vihan vaajalla hän viskoi,
muurin murskasi, murenti,
haaskan hakkasi hajalle,
repi maahan muurin murron,
kivikirstun Vanhan kehnon.


Muurit seisovat, vaieten turrat,
eikä kunniaa julista seinät,
pyhäpaikalle rajatut julmat,
joka kivi nyt surua hohkaa.

Viel' mykkinä kiiltää kolme aukkoo,
johon pää eellä muuriin hauattiin
nuorukaiset, jotk' yöllä salassa,
rikkoivat seinät, jotk' huonosti pantiin.

Muurit maahan, yks-kaks-kol,
selän taakse jää vain pöly.

Siis kun kuu on kasvanut pulskaks',
ja sil' on julkeutt' pimeyttä lyyä,
yks hengenrauhaa etsien sätkii,
toinen seiniä raapii ja pyytää.

Kolmas kahleita kolistaa, ahnas
ja kun välillä aikaa jää yli
kivii katokselt' sinkoaa, uljas,
lasia riipii katkaisten kynnet.

Aina edelleen säkenöi jännitys,
vuodesta vuoteen rauhattomuutta.
Vasta sitten siis luovuttaa henget,
kun muurit lopult' on olemattomuuta.

Ylös

KABELIMATSID

Kivi kivile kõmatas
Viha vaia ta virutas
Müüri murdu ta murendas
Raiu raiska ta ribadeks
Rebi maha müüri murdu
Kuradi kivine kirstu


Müürid seisavad vaikides tuimalt
ega austust ei avalda seinad
pühapaigale rajatud julmalt
iga kivi on õhkamas leina

Veel kiiskamas tummalt kolm ava
kuhu peadpidi müüri said maetud
mehepojad, kes öösiti sala
lõhkusid seinad, mis kurjast said laetud

Müürid maha, üks-kaks-kolm
selja taha jääb vaid tolm

Siis kui kuu on kasvanud priskeks
ja tal julgust on pimedust lüüa
üks hing rahu otsides viskleb
teine seinasid kraapida püüab

Kolmas ahelaid kolistab aplalt
ja kui vahel ka aega jääb üle
kive katuselt sikutab vapralt
klaase seal kriipides katkestab küüned

Aina edasi kisklevad pinged
aastast aastasse rahutus tüürib
Alles asu siis annavad hinged
kui kord lõplikult langevad müürid

Ylös

Verijää

Peitsien aaltoihin sukellan kuohuun,
tahto on varma ja mielessä huokuu.
Rakkaimman silmät ne kauvas jo katoo,
suudelman maun mun huulilta huuhtoo.

Verihöyry huomattav' ruskistaa ilman,
ratsu viel' sätkien tiet' myöten kirmaa.
Vihavoima rautaisena liikuttelee,
iho vain vaihdettui' käskyjä kuulee.

Peitsien aallot mun pään päällä sulkeu',
kipuu ei viel' ole ja pysyy kans' urheus.
Käsi ei nouse, vaik' tahtoisi käsky,
verettä myös vahvin lihaskin väsyy.

Oi, valkee susi, silmissäsi onkin se ikuisuus,
sama kylmä, peloton on myös mun silmäys.
Uskollisel' ratsull' peitsiä vasten törmänt'.
Muisto minusta kangastuu jään päälle verenä.

Tunteet kaik' hiipuvat, haihtuvat mietteet,
kivut on kadonneet, niin loppuneet,
korvis' viel' loputont' tyyneyt' voin tuntee.
Vaieten vaivun mä kotimaan kylkeen.

Suudelman maku taas kerran saa suulle,
kaukana kajastaa silmät nuo ruskeet.
Rauhoittaa aate, ei tunnu hullulta -
kyll' kohtaan heit' viel' joen toisel' puolella.

Ylös

VERIJÄÄ

Piikide lainesse sukeldun hooga
tahe on kindel ja meeltesse voogab
Kallima silmapaar taamale uhtub
suudluse maitse mu huulte pealt kustub

Vereaur hoomatav pruunistab õhu
ratsu veel viseldes teed ette lõhub
Vihajõud raudsena liigutust suunab
ihu vaid vahetuid käskusid kuulab

Piikide laine mu pea kohal sulgub
valu veel pole ja püsib ka julgus
Käsi ei tõuse, kui tahtmine käsib
vereta tugevaim lihaski väsib

Oo, valge susi, sinu silmis ongi see igavik
sama külm ja kartmatu on ka minu pilk
Ustaval ratsul piikide vastu põrutand
Mälestus minust kangastub jää peal verena

Tunded kõik hääbuvad, lahtuvad mõtted
valu on kadunud, rahutus lõpeb
kõrvus veel lõputut vaikust on tunda
Vaikides vaibun ma kodumaa mulda

Suudluse maitse taas pesa teeb suule
kauguses terendab silmapaar ruuge
Rahustav mõte ei tundugi sõge -
küll kohtan neid kunagi teisel pool jõge

Ylös

Voima

Harmaa taivas, oottamas' käskyy,
käskyy, mist' tulee taisteluraivo,
saattaen kuin suet sotaa vastaan.
Päälle hakkaa Pohjan poika.

Emo, vastaa mul' oikeuden tähden,
nyt onko oikein mitä mä teen.
Joka vainolainen, ken maistaa terästäin',
on jonkun isä, veli tai mies.

Kun
käsky on saatu ja tulee meistä voitt'mattomat,
kapinoimme kuin myrskytuulet vain.
Taisteluraivo, mi kuin tyrsky murtaa,
saa voitoks' tuoden meidät takaisin.

Enää pysäytä ei meitä mikään,
varmemmaks' saa askel yhteinen.
Sama on laulu ja niin ikään
se kajahtaa lailla voiman ukkosen.

Isä, lupaan, et' voimakas mä aion olla.
Olethan ylpeä sä siis,
jos ensimmäisnä kaadun taistelussa
ja tuuli mun sielun pois jo vie.

Se on se voima, mi tekee meistä voitt'mattomat,
kapinoimme kuin myrskytuulet vain.
Taisteluraivo, mi kuin tyrsky murtaa,
saa voitoks' tuoden meidät takaisin.

Rautaisin nyrkein pitelemme miekkojamme,
kaiken antaa joka mies.
Hältä tulee voima, joka vierellemme lankee,
vankkumaton mahti sisällämme.

Ylös

JÕUD

Hall on taevas, ootamas käsku
käsku, milles tärkab lahinguraev
saadetakse kui soed sõjale vastu
Peale pressib põhjamaapoeg

Ema, vasta mul õiguse pärast
kas ikka õigesti ma teen
Iga vaenlane, kes maitseb mu terast
on kellegi isa, vend või mees

Kuid
käsk on antud ja jõud meis kasvab võitmatuks
mässame kui marutormid hoos
Lahinguraev, mis murrab kui raju
saab võiduks ning tagasi meid toob

Enam ei peata meid mitte miski
kindlamaks saab ühine samm
Ühtne on laul ja selle viiski
kõlab kõvemalt kui kõueramm

Isa, luban, et suudan olla kange
Kuid kas oled uhke ka siis
kui esimesena lahingus ma langen
ja tuul mu hinge minema viib

See on see jõud, mis kasvab meis võitmatuks
mässame kui marutormid hoos
Lahinguraev, mis murrab kui raju
saab võiduks ning tagasi meid toob

Rusikad raudselt ümber mõõga pideme
endast annab iga mees
Ka temalt tuleb jõud kes meie kõrval langeb
Vankumatu jaks on meie sees

Ylös