Napakivi
Poutahinen mataa maata,
hakkaa, raataa naimatonta,
syytää hiilet sänkyihinsä,
tunkee tuhkat tupasihin,
sisarille syleihinsä,
neitosille nivuksihin,
ajaa kiiman kohtuihinsa,
kylläisyyttä kyrpäsille!
Napakivi,
hoida heimo häviöltä,
suojaa suku,
napakivi, napakivi auta!
Kuivettavat kiikkukaaret,
kellastuvat kätkytlaudat,
kauhtuu keto riihen takaa,
huokaa hellä imettäjä,
itkee nuori neitonenkin,
murhe murtaa jopa jätkän,
kyrpii, kyrpii neitosille, neitosille!
Verenkutsu tuottaa voiman,
hengenvallan, vaskivoiman,
hopeenvalkeen häivähdyksen,
lahjakiven lahjoituksen,
jaksamista jalkoihimme,
silmihimme, sydämiimme,
huhmartulta hameen alle,
puhkuu kohtuihin eloa!
Ylös
|
IIVAKIVI
Põuaike matab maada
raiub, raadab tanumada
surgib süted sängidesse
turgib tuha tubadesse
sõsaraile süledesse
neidudele niuetesse
aja indu üskadesse
turgutusta tõivetisse!
Iivakivi
hoia hõimu hukatusest
kaitse kaimu
iivakivi, iivakivi aita!
Kuivetavad kiigekaared
kolletavad kätkilauad
tohletab taretagune
ohkab amme hellakene
nutab neidu noorukene
mure murrab mehepoega
tõivetit, tõivetit neidudele, neidudele!
Verekutse vaotab võimu
vaimuvalla vaskset väge
hõbevalge helgatusi
andekivi annetusi
joodab jaksu jalgadesse
silmadesse, südamesse
tõlve tulda undrukusse
puhu üska elu sisse!
Ylös
|
Merisusi
Rautahalli, metsänkoira,
kylmin hampain raapii halla,
merisutta pyytää koitti
navakkainen rumputuli.
Raju viilto, tuulenpuuska
repii, raastaa, suolal' parkkii.
Känsänaama myrskyveessä,
merisusi, armoitettu halli.
Susi, merisusi,
arvet on parkittu myrskyjen suolas.
Susi, merisusi,
harmais' silmis' vain yksinäisyys.
Susi, merisusi,
ikävä merel' on kiihkoinen kuorma.
Susi, merisusi
ja mielessä piikojen murtuneet sydämet.
Rajut hyökyaallot roimii,
merisairas on merikarhu,
laivanpohjaa pieksää vaahto,
kuolonvarjo, liekkikruunu.
Sielun sopukoissa haavat
revittyinä, suolattuina
rännäst', reissust' rähjääntynyt:
raja vastas', kotiin suojaan.
Myrskyhuuto kaikuu kaukaa,
helläks' kiskoo miesten mielet,
keuhkot kaipaa suolailmaa,
askeleet siis vie taas tielle.
Ylös
|
MEREHUNT
Raudahalli metsakoera
külmi kihvu kraapind hallas
merehunti püüda murdnud
ulgumarus tulevallad
Viilav-rajul tuuleiilil
räsiv-rebiv, soolaparkund
nägu kalgis tormivees
merehunt, va armiv hall
Hunt, merehunt
armid on parkunud marude soolas
Hunt, merehunt
hallides silmades üksildus vaid
Hunt, merehunt
igatsus merele kihuvalt koormas
Hunt, merehunt
ja meeled täis piigade murtud südameid.
Marud lainelaukad rohmind
meritõves tõirahärga
laevapõhjal peksnud vahtu
surmavarju leegipärga
Hingesopist leidnud haavad
rebind lahti, külvand soola
rõskest rännust tüdimusel
raja otsind kodusooja
Maruhüüe kaigub taamalt
hellaks kisub mehe meeled
kopsu soolaõhku kimub
sätib sammud taas kord teele.
Ylös
|
Hetki ennen taistoa
Ilma ja maa oottavat,
taivas roikkuu yllä taistelijain miekkojen,
joss' on elo ja joss' kuolo;
viel' eilen uinui se soinen takametsän nurmi.
Hetki ennen taistoa ja mylläkkää
tuo mieleen kodin, hiidensijat, rauhan tuulen.
Sepän työ ja hiki palkan saavat taistelus',
ei yks'kään mies antaudu, antaa kaiken itsestään.
Palavat pilvet nielevät onttoja puit',
revennyt aika astuu ulos pitkin teit',
viive sameas' yös enteenä näkyy
silmät ei nää, ympyrää kaik' sisimmässä käy.
Askeleet kaikuu sateisel' tiel',
vaipunut varjojen himo,
tomuna elo, tummunut kuolo,
miekanteräst' vain hehkuu taivaan reuna.
Verta pakkiin!
Koira, kärvenny!
Liha, läimi!
Paha kurmutu!
Ilma ja maa oottavat,
taivas roikkuu yllä taistelijain miekkojen,
joss' on elo ja joss' kuolo;
viel' eilen uinui se öinen takametsän nurmi.
Hetki jälkeen taistelon ja mylläkän
toi mieleen kodin, hiidensijat, rauhan tuulen.
Ylös
|
HETK ENNE LAHINGUT
Ilm ja maa on ootamas
taevas kõrgub üle võitlejate mõõkade
kus on elu ja kus on surm
veel eile uinus see soine tagametsa nurm
Hetk enne lahingut ja mäsu
meenutades kodu, hiieaset, rahutuuli
sepa töö ja higi tasutud saab lahingus
ei ükski mees ei anna alla, endast andes kõik
Leekivad pilved neelavad mõraseid puid
rebenend aeg astub väljaspool teid
viiv häguvas öös otsatu endena näib
silmad ei näe, ringi kõik sisimas käib
Sammukaja katab vihm tallut teel
vaibunud varjude ihk
tolmund elu, tuhmund surm
mõõga särast vaid hõõgumas laotuse serv
Veri välja
Koera kärva
Liha lämbu
Kuri kärbu
Ilm ja maa on ootamas
taevas kõrgub üle võitlejate mõõkade
kus on elu ja kus on surm
veel eile uinus see öine tagametsa nurm
Hetk pärast lahingut ja mäsu
meenutamas kodu, hiieaset, rahutuuli
Ylös
|
Sotasarvi
Juoskaa suet, joutukaa
pääskää Sarvikin perähän.
Tuokaa se sarvi takaisin,
mä vien sarven sepän käsiin.
Seppomiesi ja kisälli,
sepänpoika, oppipoika
valavat mulle vaskitutin,
sotatorven miehisen.
Kiskokaa niskast' Sarvikin sarvi,
torvi, mi kuuluvi jylyllä kauas,
et' voisin viiä sen sarven sepälle.
Seppomiehet ja kisällit,
sepänpojat, oppipojat
valakaa meille vaskesta torvet,
sotasarvet huutamaan karkeit'.
Mi tehdä on kun kuullut korva,
kaukaa selittänyt silmä?
Väki likenee kuin terva,
ja uhkaa kaikil' täynn' on ilma.
Saatamme suet, kekälesilmin,
saatamme Sarvikin perähän.
Harmaista haavikoista kaapikaa,
luolissa kulkien raapikaa.
Tulkaa pojat kaikkialta
kun nyt huutaa sodan torvi,
sotasarvi seppämiehelt',
väen yhteen kutsuja.
Hyytäkää tuulet mykiksi,
kaatakaa ahdinkonne,
lähettäkää läikähdykset,
tarmon tulvasta teoiksi.
Silloin minä yhteen kutsun
pojat kaikist' kylistä,
kun on tullut vainoväki,
seisomaan kotien eestä.
Ylös
|
SÕJASARV
Jookske soed, jõudke
saage sarviku järele
tooge ne sarve tagasi
ma vii sarve sepa kätte
sepakene, sellikene
sepäpoja, poole selli
valavad mul vaskilutu
sõjasarve mehise
Kiskuge kukilt sarvikul sarve
sarve mil mõõt on kõlada kaugel
et saaks viia se sarve sepal.
Sepakesed sellikesed
sepäpojad pooled sellid
valage meil vasksed sarved
sõjasarved hüüdma karged
Mis teha kui kuulnud on kõrv
kaugusest seletand silm
vägi ligineb kui tõrv
ja kõigile kibeneb ilm.
Saadame soed, sütetud silmil
saadame sarvikul järele
hallidest haavikuist habage
koobastes kolades krabage
Tulge pojad kõigist kandist
hüüdmas kui on sõja sarve
sõjasarve sepamehelt
väe ühte kutsuja
Tarretage tuuled tummaks
kummutage kimbatused
läkitage läigatusi
tarmu tulva tegudesse.
Sellega ma kokku kutsun
pojad kõigist küladest
kui on saabnud vaenuvägi
seismä oma kodu eest.
Ylös
|
Vesilintu
Oi, sinä hanhi, harmaa lintu,
oi, minun veljein' vesilintu,
käypä päälle harmaan ilman,
käypä päiväks' ilman päälle.
Tule maa, tule elle-ee,
tule tuhkast', tule elle-ee,
nouse veestä, nouse korkeelle,
kasva varmaks', kasva elle-ee.
Anna elo, anna raualle,
anna elo, anna kiville,
kanna voima, kanna heimolle,
kanna maalle, jonne synnymme.
Anna elo, anna kohtuihin,
anna elo, anna idulle,
kanna voima, kanna kynnölle,
anna askel, minne menemme.
Anna elol', anna mietettä,
Sisu sisään, missä leiskuu tie,
ota mullaks' johon vaivumme,
käyessämme Tuonelan tiel'.
Ylös
|
VEELIND
Oh sina hani halli lindu
oh minu venda vesilindu
hakka halli ilma pääle
hakka päevaks pääle ilma
Tule maa, tule elle-ee
tule tuhast, tule elle-ee
tõuse veest, tõuse kõrgele
kasva kindlaks, kasva elle-ee
Anna elu, anna rauale
anna elu, anna kivile
kanna rammu, kanna hõimule
kanna maale kuhu sünnime
Anna elu, anna üsasse
anna elu, anna idule
kanna rammu, kanna künnile
anna sammu kuhu läheme
Anna elul, anna elu mõõt
säsi sisul, mis on lõõmav tee
võta mullaks kuhu vaibume
kirgvel kõnnul toonelateel
Ylös
|
Isän sydän
Isän sydän, rauast' sydän raskas
valas' sanoi kuin tiiliä muuriin,
mi raatoivat, hakkasivat pärskyinä aaltoin',
löysivät kotiin sielun tulikipunoiksi.
Vihas', myrskys', yhteisvoimas',
vahvuus tuulist', roima.
Ei saanut hän hopeet', ei saanut hän kultaa,
sydän vain tienas' teräst' ja tulta.
Ääni tuo saloilla kaikuva, syvä,
isäl' oli raskas rauasta sydän.
Hän salamielin puhui sielunsa vahvaks',
hylki röyhkeit' ja petti arat meistä.
Vuodatti verta, unohti kivun, silmät sulki,
vala syömmessä, raskaast' taakast' hyytyi.
Meil' on omat sankarimme,
heidän voima on sielussamme.
Vuodet vieri, rakkaus sydämest katos',
ääni saloilla kajahti, ääretön, syvä:
tulemme yhteen, laulamme rivit vanhat,
isäl' raskas, raskas, rauast' sydän.
Nouskaa veljemme, nouskaa sisomme,
säilyttäkää sitä sielussanne.
Ylös
|
ISA SÜDA
Isa süda, rauast süda raske
hoovas sõnu kaljumüüri summa
mis raadasid-raiusid lainehordidena
need leidnud kodu hinge tule kumas
Vihas, tormis, ühisjõus
rammu tuultest kogus
Ei saanud teda hõbe, ei saanud teda kuld
süda vaid teenis terast ja tuld
hääl kui laante kaikuv müha
isal oli raske rauast süda
Ta salameeltes sõnas rammu vaba hinge
tõukas ülbed ja reetis arad meis
valades verd, unustas valu, silmad sulges
vandus südamest, raskest painest tardus
Meil on omad kangelased
nende jõud on meite hinges
Aastad läksid, armastus südamest kadus
hing laanena kaikus kui otsatu müha
tuleme kokku, laulame ridasid vanu
isal raske, raske rauast süda
Tõuske me vennad, tõuske õeksed
hoidke seda oma hinges
Ylös
|
Metsäviha 3
Hylkeenraatoo, kylmää, pure,
ruttoluomalle oo vaiva,
jalaton kuolo kukista,
kuihduta kuolleeks' kellastuva.
Putken panu ei anna armoo,
haukansilmänä mulkoo kylät,
tahkoaa paiseet mätämään tammikos',
pidä itses' vaarast' kaukana.
Et' sinnuu hauanhiljaiseks' rutto ei tee
katomieli ei näppejäs' veä koukkuun,
katso, et' liha ei vaan pala loppuun,
kiiätä rutto tyhjyyden valtaan.
Nosta valtaan inha sairaus,
apunaan kuolonmanaaja,
mätänevät kolhut yllytä kapinaan,
rutolla ruton kylkehen karkaa.
Ihmissuen suuhun synnytä maku,
hukalle kurkkuun keitä liha,
valkeaan kiskottu löyhkäävä marras,
upota kelmeään metsään se viha.
Leimuuvat liekit ne karkaavat kurkkuun,
purkoon ne verisen köhän ja sonnan,
syöpä se nielee kuin kuu kylmän varjon,
mädänneen lihan, viel' tyvestä märjän.
Ruttoluomalle oo vaiva,
jalaton kuolo kukista.
Ylös
|
METSAVIHA 3
Hülgejääde külm sa pure
katkusoerdit taga kiusa
jalutut surma peleta
kärbata koolnuks kolletav
Lendva säde ei anna armu
kullisilmana kaetab külad
kirruta koller mädama tammikus
hoia enese eemal ohust
Et sind hauavaikusse katk ei vaoks
ikaldus küljest ei närbataks näppe
hoia et liha ei lahvataks lõppe
kihuta katk tühjuse valda
Trooni tõbe ta tõredas tujus
tal mõõda siunajat surma
määnduvaid muhke marruta mässu
katku katkule karrata külge
Soendile suhu sünnita maitse
hundile kurku kupata liha
lehkava koolja kes kiskunud paiste
uputa kolletand metsa see viha
Lõõmavad leegid need kargavad kõrri
las purevad verise köha ja roe
sorane neelab kui kuukülma sirmi
mädase liha mis tõvest veel soe
Katkusoerdit taga kiusa
jalutut surma peleta
Ylös
|
Rauast' sanat
Rauast' sanat on aikojen ääni,
mi on kantaunut mestarein huulilt'.
Malmist' mykäst' muovattu rauta,
vasaran tuimassa kumussa.
Äänetönnä lausuttu sanoil' voiman,
tietäjämiesten ja viisain' sieluin',
voima on mittaamaton,
vierelle tulles' sil' juureton tuska.
Rauast' sanat on taottu miekkaan,
on siinä sisimpäin' syvin miete
ja siks' rautaa vaivaa tulinen tauti.
Sirkuttakoon rautasanain maalla
yhtä kauan kui maan henki syleilköön.
Raikunut on mittaamatont' ikävää
rautasanain jämerä jyrinä.
Petetyt lupaukset
ei koske karkaistua terää
ja maa mi mein' on synnyttänt'
ei kunnioita valhetta.
Kun sinä tulet tule-elle,
kun sinä tulet tule-elle,
tule meidän viere-elle.
Ylös
|
RAUAST SÕNAD
Rauast sõnad on aegade hääl
mis on kandunud meistrite huulilt
sõnatult rähast vormitud rauda
vasara tammivas kumus
Hääletult lausutud sõnade väel
teadjamehe ja targema hingest
ramm on mõõtmatu
kõrvale pannes tal juurtetu tusk
Rauast sõnadel sepistet mõõgal
on sees minu sisima sügavaim mõõt
ja nii rauda kibestud tulitav vahk
Lasta sirguda rauasõnade maal
sama kaua kui maahinges sürreldes
kõland mõõtmatuid igastuid on
rauast sõnade rüsajas kõma
Reedetud tõotuseid
ei vääri väestatud tera
ja maa mis meid sünnitand
ei kanna valet austusega
Kui sina tuled tule-elle
kui sina tuled tule-elle
tule meite kõrva-elle
Ylös
|
Umpiputki
Vimmausvast' ulos vaakkunt',
tummast' tuskast' tullut, taakkunt',
noijannuoleks' kyyhyt kuikkunt',
rähmämäiseks' raadost' viront'.
Mi vihast viskont',
kun lennos' on jytkyyn,
jok' kiihost' kiskont',
kipu väkkee juottaa hytkyyn.
Mi raivost' on heränt',
kun tulloo tuon',
jok' vaivoist' rynnänt',
kuormaks' kasvaa kirottu suon'.
Lentäjänä murheen levittänt',
kuormaajana sielun kaottant',
koitosena kaulaan kieppunt',
lurjuksena luuhun riippunt'.
Tuuliin nousta repijä tahtont',
riippumatta toiveist' kaont'.
Puuhun, multaan, paateen jynkkään,
voi suunnata vain voiman synkän.
Ylös
|
VA LENDVA
Vimmavinest välja vaakund
tummast tusast tulnud, taakund
nõianooleks siugu sirgund
rabatiseks roojast virgund
Mis vihast viskund
kui lennul on rammu
kes kihust kiskund
valu väega väestet sammu
Mis raevust ärgand
kui saabub turm
kes vaevast tärgand
koormaks kasvab neatud urm
Lendajana leina laotand
koormajana hinge kaotand
kurjusena kraesse kippund
lurjusena luusse rippund
Tuulde tõusta rapja tahtnud
sõltumata soovist lahkund
puusse, mulda, kivirünka
suunata vaid võim on sünka
Ylös
|
Ukkosenpoika
Kuin puute murran läpi mä sateest',
ukkosvihma viuhtoo kuin mato.
Olen ukkosenpoika, syntynyt kateest',
myrskytuules' mun koto.
Tulella yhdistän taivaan ja maan
ja kiviin sulatan taian,
mi polttaa silmät, jos katsomaan jäät
ja hiiltyneeks' liekittää paian.
Pitkäsen punos herättää sen
ja kärsimyst' rikkoo kireys.
Hyökynä räjähtää myrskynen,
häl' lihas' ja veres' vahva vireys.
Ja paukkuvi jyskytys sielus',
mi koont' isseään kauvan ja mitta täyttynyt
tuuaksem' vapauen kotiin, lyyäksem' ikeemme pois.
Nosta ukkosmiekka!
Tulella yhdistän taivaan ja maan.
Olen ukkosenpoika, syntynyt jyryst',
myrskytuules' mun koto,
isä on äijö, äiti maarahvaan sielu,
heilt' perinyt mielen, perinyt voiman.
Olen valtaajaihmissus',
hellyys sielust on unohtunt'.
Tulee se tunt'
kun taivaast' roiskuu kipuu, tult'.
Olen vapauenvalvoja,
vaajoi' viskoo molemmat käet,
Ei oo hetkee epäilystä,
kansani kanssa yhistän väet.
Kuin puute, ei pitkänen laupeut' kaipaa.
Hakkaa ukkosmiekka
kunnes kansal' ei oo enää kivun aikaa.
Ylös
|
ÄIKESEPOEG
Kui ikkeaeg murran läbi ma sajust
kõuevihm viskleb kui madu
Olen äikesepoeg, sündinud rajust
tormituules mu kodu
Tulega ühendan taeva ja maa
ning kivisse sulatan märgi
mis põletab silmad kui vaatama jääd
ja söestunuks leegitab särgi
Piksesse punutu ärgatab end
ja kannatust katkestab pinge
Rajuga lahvatab tormide vend
kes kangem veel lihalt ja hingelt
Ja raksatab kärgatus hinges
mis kogund end kaua ja täis saand me mõõt
Tuua vabadus koju, lüüa ike mis rõhunud meid
Tõsta äikesemõõk
Tulega ühendan taeva ja maa
Olen äikesepoeg, sündinud rajust
tormituultes mu kodu
isaks on kõu, emaks maarahva hing
neilt pärisin meeled, pärisin jõu
Olen vallutussoend
hellus hingest on unun’d
Kui tulnud on tund
taevast pritsimas valusat tuld
Olen vabadusvalvur
pikset pilluvad mõemad käed
Pole hetki kus kahtlen
oma rahvaga siis ühendan väed
Kui ikkeaeg, ei pikne halastust talu
Raiub äikesemõõk
kuni rahvas unustab valu
Ylös
|
|