Verirengit
Ukkospilvien alla, jyry jylhä taustanaan,
kuului vahvat äänet taistelon.
Maanpinta verta imi jo kaukaisuuksien taa -
se on esi-isäimme, verirenkien.
He taistelivat maamme, kotiemme eestä,
puhdistaakseensa väärän uskon pois;
niin läksivät kuin monta tuhatt' miestä.
ei sudet kuoloakaan peljätä vois!
Viikatteista tehtiin miekat,
viel' viime teräksestä aseet taottiin.
Sielunsa ei ollut luotu luovuttamaan,
petturuus toi julman koston.
He manasivat tulta, tervaa taivaast' maahan,
vieras usko sen rinnal' hyödytön.
Niin taistelivat; hampaat irves', miekat käes',
ei kaatuneet polvilleen vainolaisten ees',
hakkasivat kuin nälkäinen susilauma,
sillä suess' elää yheksän miest'.
Vieraat eivät tulleet kouluttamaan meitä,
vaan väärien jumalten eessä verissäpäin polvillamme,
saimme orjan ikeen kantaa.
Ei kohtaa petos vanhempiamme,
maatamme, pakanain uskoamme,
vaan pidämme yllä hiitten aikoi',
uhrikivii ja kiviaitoi'.
Eläköön hiiet, eläköön kivet,
eläköön ne ukkosest',
hoidamme susia, hoidamme metsii -
osia verirengeistämme!
Tulkaa nyt taisteluun, viljamme palaa!
Miekat käes', teräksest', valuttaa verta.
Teräksest' sielut, teräksest' miehet,
urheitten sutten väet.
Sielunsa mustat ja paljon työtä,
rakoilla jalat, rakoilla käet.
Ylös
|
VERESULASED
Äikesepilvede all kõuemürina taustal
kostis võimas lahinguhääl.
Maapind verest imbund juba kaugel laukal -
need me esiisad veresulased.
Nad võitlesid me maa ja kodude eest,
et saaks puhtaks vale usu hing;
nii nad läksid kuis mitu tuhat meest,
ei surma kartnud nende hundirind!
Vikatitest tehtud mõõgad,
veel viimsest terasest sai taotud relv.
Nende hinged polnud loodud alla andma,
reeturlikkus sai julmalt tasutud.
Nemad ka manasid tuld ja tõrva taevast alla,
võõra usk selle kõrval kasutu.
Nii nad võitlesid; hambad ristis, mõõgad käes,
ei langenud põlvili vaenlase ees,
raiusid kuis näljas hundikari,
sest ühes hundis elab üheksa meest.
Tulnud võõrad, lihtsalt et haridust meil anda,
kuid valede jumalate ees me omas veres põlvili
pidime orjaiket kandma.
Ei reeda me maad, ei vanemaid,
ei põlist usku, ei paganaid,
vaid hoiame iidseid hiite aegu,
ohvrikive ja kiviaedu.
Las elavad hiied, las elavad kivid,
las nad elada äikeses,
hoiame hunte, hoiame metsi -
nad osa meie veresulastest!
Tulge nüüd võitlema, me vili põleb!
Mõõgad käes, terasest, nõrgumas verest.
Terasest hinged, terasest mehed,
julgete huntide väed.
Hinges musta ja palju tööd,
rakused jalad ja rakused käed.
Ylös
|
Suenraivo
Siel' metsäs varsin kaukana,
siel' mis' suet ulvovat,
siel' suet kera sieluni,
siel' minä kera sieluni!
Suet ovat veljiäni,
suet ovat siskojani -
heilt' on tullut ahistus,
heilt on tullut raivoni!
Heilt' on tullut verenhimo,
mius' virtaa heiän viha!
Metsäpiru söi mun vaimon,
metsäpiru söi mun lapsen!
Metsäpirun kans' silmikkäin
olen ollut alati.
Hält' on tullut ahistus,
hält' on tullut raivoni.
Mius' elää suenraivo!
Pimiäks' tekivät päivän,
valosaks' tekivät yöni.
Metsäs' suet kokoontuvat,
pakkasessa alla täyskuun.
Tuulet nälkähuuon tuovat,
verenhimon minnuun luovat.
S'oon heilt' tullut ahistus,
s'oon heilt't tullut raivoni!
Ylös
|
HUNDIRAEV
Seal metsas, mitte lähedal -
seal kus hundid uluvad,
seal hundid minu hingega,
seal mina oma hingega!
Hundid need on minu vennad,
hundid need on minu õed -
nendelt pärit mulle äng,
nendelt pärit mulle raev!
Nendelt tulnud vereiha,
minus voolab nende viha!
Metsakurat sõi mu naise,
metsakurat sõi mu lapse!
Metsakuradiga silmitsi
olen olnud alati.
Temalt pärit mulle äng,
temalt pärit mulle raev.
Minus elab hundi raev!
Pimedaks nad tein'd mu päeva,
heledaks nad tein'd mu ööd.
Metsas susid kogunevad
ümber pakastunud täiskuu.
Tuuled näljaulged toovad,
vereiha musse koovad.
See on nendelt tulnud äng,
see on nendelt pärit raev!
Ylös
|
Terästuli
Siin' miekas' on isän ahistus,
raivolla takoi hän miekkaa,
pani sutta yheksän valvomaan sitä,
et' hoitaisin työtä sisulla.
Suojaisin kotia, vanhempia,
peltoja, jälkeläisiä,
et' en lankee polvill' vainolaisen eteen,
ja et' mä tunnen teräksessä tulen!
Kerto:
Se on minun terästuleni, minun loputon raivoni
ja minun teräksen tuleni!
Se on minun terästuleni, minun loputon raivoni
ja minun vahvat suteni!
Miekass' on sielu isäni,
emon pahansisuisuus,
sitä valvoi yheksän sutta;
siinä leiskuu minun terästuleni!
Syksyn tullen koittaa aika,
kun taivas on verenkarvainen,
tuulet tuovat ukkospilvet.
Myrskyn lailla riennän sotaan.
En kammoo myrskyy, en tuulten pauhuu,
mun sielu ei oo kukkiva kevät;
mul on hampaat irves', mul on veriset huulet,
mul on terästä leikkaava miekka!
Kerto.
Isä takoi teräst' kolme päivää, yötä,
toiset nauroi lahjoillensa,
mut' ainut olin jäljell' miekkoineni
ja olin pitänyt mä valani.
Kerto.
Ylös
|
TERASETULI
Ses mõõgas on mu isa äng,
raevus ta tagus seda mõõka,
ta pani üheksa hunti valvama seda,
et hoiaksin seda töö ja jõuga.
Kaitseksin kodu ja vanemaid,
põlispõlde, järeltulijaid,
et ei langeks vaenlase ees põlvili,
ja et ma tunneks, terases mu tuli!
Refr:
See on minu terase tuli, minu lõputu raev
ja minu terase tuli!
See on minu terase tuli, minu lõputu raev
ja minu vägevad hundid!
Selles mõõgas on mu isa hing,
ema iseloom nii kuri,
seda valvasid üheksa hunti;
temas lõõmab minu terase tuli!
Sügisel kord tuleb aeg,
kus taevas paistab verekarva,
tuuled on toonud äikesepilved.
Tormiga mul tuleb minna sõtta.
Mind ei kohuta torm, mind ei puhu tuuled,
mu hing pole õitsev kevad;
mul on hambad ristis, mul on verised huuled,
mul on mõõk, mis lõikab terast!
Refr.
Mu isa tagus terast kolm ööpäeva,
teised naersid tema annet,
kuid pärast olin ainus kes seisis oma mõõgal
ja olin pidanud oma vannet.
Refr.
Ylös
|
Miekka
Jälleen kaukana kotoa kuulen tuulten ulvonnan.
Isä takoi mulle miekan, se kaikist vahvin on käessäin'.
Mä nousen ja otan oman miekan, mä nousen, enkä antaudu!
Mun eessä raukee kylminkin pohjatuuli.
Kehdost' hautaan se miekka mut vie;
uhrikivien veressä karaistunut.
Omall' maalla miekka vyöll';
sokaiseva kuparin säihke sill' on.
Kun mä nousen ja otan miekan,
siis raukee mun eessä kaikki!
Mun ukkosenjumalat
päälleni katsovat.
Ylös
|
MÕÕK
Jälle kodust eemal, kuulan tuulte uluvat häält.
Isa tagus mulle mõõga, mis teistest tugevam mu käes.
Ma tõusen ja võtan oma mõõga, ma tõusen ja ei anna alla!
Mu ees raugeb ka kõige külmem põhjatuul.
Hällist hauani see mõõk mind viib;
ohvrikivide veres karastatud ta.
Omal maal see mõõk mu vööl;
pimestavalt ere läige on tal.
Kui ma tõusen ja võtan mõõga,
siis raugeb mu ees kõik maas!
Mu jumalad äikesest
mu peale vaatavad.
Ylös
|
Teräs sieluihin taottu
Jähmetyit sä silmihimme,
jähmetyit sä sydämiimme,
jähmetyit sä sieluihimme!
Ajoit meitä piiskan päähän,
revit sä lihamme rikki,
veret tarttui sinun päälle.
Pahan hukan kuuluttaja,
sotasanan paisuttaja,
loukatun ylpeyden voimistaja!
Kiskoit rikki rintojamme,
tervankarvaisen sydämen,
jähmetyit sä sisällemme!
Toit meille vihaa!
Toit meille verta!
Toit meille väärää tulta,
ahistusta, pimeyttä,
väärän nimen, vieraan veren!
Suuren tuulen kiemuroissa
kaikuu teräskarjahdukset
läpi ylpeyden ja tuskien.
Loitsuvoimat ei sua luonut,
jumalat ei sua luonut -
sinut loi vain seppämiesi.
Valuimme verestä tyhjäks',
kohmetuimme lakeuksille,
lyömistäsi haavasista.
Kerto:
Teras sieluihin taottu!
Päästit irti sä vihamme,
loputtoman vihaamisen,
jähmetyit sä lihaamme!
Raivo puhuu puolestansa,
hyytymätön meidän veri,
jähmetyit sä käsiimme!
Mutta kerran koittaa aika,
jolloin palaa hirret poikki,
ilmiliekit roihuavat!
Silloin Kalev joutaa kotiin,
lapsillensa onnen tuomaan,
Eestin polven uueks' luomaan!
Kerto.
Ylös
|
TERAST MIS HANGUND ME HINGE
Hangusid me silmadesse,
hangusid me südamesse,
hangusid me hingedesse!
Ajasid meid roika otsa,
rebisid me liha lahti,
me veri tardus sinu peal!
Kurja hundi kuulutaja,
sõjasõna paisutaja,
haavatud ülluse võimustaja!
Kiskusid me rinna lahti,
tõrvakarva südame,
hangusid meil sisse seal!
Tõid meile viha!
Tõid meile verd!
Tõid meile vale tule,
ängistatud pimeduse,
vale nime, võõra vere!
Suurte tuule keerises
kajavad me teraskarjed
läbi ülluse ja piinade.
Ei sind loonud võluvägi,
ei sind loonud jumalad -
sind lõi lihtne sepamees.
Voolasime verest tühjaks,
kangesime lagendikel
sinu löödud haavadest.
Refr:
Terast mis hangund me hinge!
Päästsid meie viha lahti,
lõppematu vihkamise,
hangusid me lihasse!
Raev mis kostub siiani,
tardumatu meie veri,
hangusid me kätesse!
Aga ükskord algab aega,
kus kõik pirrud kahel otsal
lausa lähvad lõkendama!
Küll siis Kalev jõuab koju
oma lastel õnne tooma,
Eesti põlve uueks looma!
Refr.
Ylös
|
Metsäviha 1
Yksin jäänyt tänne olen,
täss' murhees' saarnipuitten alle.
Tumma tuska sielussani
on luonut minut metsän isännäks'.
Minä olen metsähalli,
vadelmaisäntä, metsäviha!
Ja jos onkin suru mun sielus',
se on se raivo, mi' ei muutu koskaan kyyneliks'!
Ylös
|
METSAVIHA 1
Üksi jäätud siia olen,
siin leinas saarepuude all ma.
Tume tusk minu hinges
on loonud mind mu metsaisandaks.
Mina olen metsahall,
vaarikaisand, metsaviha!
Ja kui see ongi kurbus mu hinges,
siis on see raev, mis ei muutu iial pisaraiks!
Ylös
|
Metsäviha 2
Tulta, tervaa, metsäviha,
verta, vihaa, metsäpeni.
Utua, häkää, metsäviha.
Verta sylet vanha susi.
Tapa, tapa, susi on tullut pihalle!
Susi, sä saat mun vihaseksi!
Susi, sul' maon syän on!
Susi, sä sylet mulle verta!
Tapa, tapa, paha on tullut pihalle!
Susi on tullut pihalle!
Susi sä saat mut hermostumaan!
Hukka on tullut pihalle!
Ylös
|
METSAVIHA 2
Tuld ja tõrva metsaviha.
Verd ja viha metsapeni.
Udu ja vingu metsaviha.
Verd sa sülga iidne susi.
Tappa, tappa, susi on tulnud õueelle!
Susi sa soad mu viha välja!
Susi sul ussi süda sees!
Susi sa sülgad mulle verd!
Tappa, tappa, kuri on tulnud õueelle!
Susi on tulnud õueelle!
Tappa, tappa, kuri on tulnud õueelle!
Susi sa soad mu hinge välja!
Hunt on tulnud õueelle!
Ylös
|
Pohjatuulen pojat ja tytöt
Yli maan, yli veen, pohjatuuli navakka
läpäisee sielun kun ylpeydellä nostan käteni.
Sydän vuotaa vahvaa verta,
myrsky kutsuu raivolla merta,
suonen läpäisee vahva teräsraivo.
Seison kotikummullani,
korvis' sukulaisten ääni,
kummun vieres' seisoo honkasänkynsä.
Pojat tuli pohjatuulest',
tytöt tuli pohjatuulest',
taivas kuulee karjuntana särkynsä.
Me muistamme vain vihaa!
Me muistamme vain verta!
Kerto:
Ja emme tunne piinaa,
veri vuotakoon!
Me olemme pohjatuulen pojat ja tytöt!
Poikien ilmeet on kuin karmeen suden katse.
Tyttöjen sielut on ruostuttanut raivo.
Tuuli yli maan, yli veen,
metsien, laakeiden, taivaan pahaa ennustava haavoittunut vaiva .
Me muistamme vain vihaa!
Me muistamme vain verta!
Kerto.
Meil' on eessä taisto, me emme antaudu!
Meil' on käsiss' miekat, mein terästen raivo!
Me tulimme tuulest', mein muinainen teräs!
Meil' oli ees taisto ja emme antautuneet!
Poikien käsissä on rauast' tehdyt miekat,
pohjatuulen alla viime hetki saapuu voi.
Pohjolan tytöt, joiden käet on nähnyt paljon vaivaa,
meidän kaatuneitten päälle mullat peittävät.
Me muistamme vain vihaa!
Me muistamme vain verta!
Kerto.
Ylös
|
PÕHJATUULTE POJAD JA TÜTRED
Üle maa, üle vee põhjatuul, karm ja tugev.
Läbib hinge kui ma ülluses tõstan oma käed.
Süda voolab võimukalt verd,
torm kutsub raevukalt merd.
Veene läbib võimas terasraev.
Seisan kodukünkal sääl,
kõrvus sugulaste hääl,
künka kõrval seismas nende põline säng.
Pojad tulid põhjatuultest,
tütred tulid põhjatuultest,
taeva poole karjub nende verine äng.
Meie mäletame vaid viha!
Meie mäletame vaid verd!
Refr:
Ja me ei tunne piina,
las voolata veri!
Me oleme põhjatuulte pojad ja tütred!
Poegade ilmed kui karmi hundi pilk.
Tütarde hingedes on roostetanud raev.
Tuul üle maa, üle vee,
metsade, laiade, taeva kurjakuulutav haavatud vaev.
Meie mäletame vaid viha!
Meie mäletame vaid verd!
Refr.
Meil on ees lahing, me ei anna alla!
Meil on kätes mõõgad, meie terasest raev!
Meie tulnud tuultest, meie iidne teras!
Meil oli lahing ja me ei andnud alla!
Poegade kätes on rauast tehtud mõõgad,
põhjatuulte all viimne hetk võib saabuda.
Põhjamaa tütred, kelle käed on näinud palju vaeva,
me langenutele mulla peale kraabivad.
Meie mäletame vaid viha!
Meie mäletame vaid verd!
Refr.
Ylös
|
En löydä lauluani
(V.Ojakäär/ L.Tungal)
Yli vainion hohtavi auer,
linnunruohojen vuode utuinen.
Jokaisell' on sydämen laulu,
jokaisella omansalainen.
Kylmänkukka kädessä -
kutsun myöhään lauluja kotiin
ja ne tulevat männiköiltä,
viimeisinkin udussa ujuu.
Mun lauluni tiedoss' on kai,
kissankellot udussa riippuu,
karjamaalla kun kaikki ne soi.
Nyt yks vallaton juossut on karkuun!
Yli vainion hohtavi auer,
kuihtunut kylmänkukka.
Jokaisella oma on laulu,
mutta omaani löydä en koskaan.
Ylös
|
OMA LAULU EI LEIA MA ÜLES
(V.Ojakäär/ L.Tungal)
Üle vainude valendav aur,
vahulillede udune voodi.
Igaühel on südame laul,
igaühel on see isemoodi.
Lähen karjateed, karukell käes -
kutsun hiliseid laule ma koju,
ja nad tulevad männikumäelt,
kõige viimane udus veel ujub.
Minu laule vist teavad siin kõik
udus ripuvad kellukakannud,
kuna kõik nad siit karjamaalt sõid.
Nüüd üks vallatu plehku on pannud!
Üle vainude valendav aur,
mul on närbunud karukell süles.
Igaühel on siin oma laul
ja ma oma ei leiagi üles.
Ylös
|
|
