Etusivu Päiväkirja Möyrynnät Metsatöll Albumit Sanat Kuvat Video Kaverit Vieraskirja Tukijat Yhteys
Legenda ihmehuilusta
15.11.10221

Ammoisina aikoina, jolloin taivas oli vielä vihreä ja hamppukin oli paljon vahvempaa, eli Keilan lähellä metsässä nuorukainen, jolla ei ollut onnea naisten keskuudessa. Kylän karkeloissa hän välistä sai tanssiakin lyödyksi, mutta vällyjen väliin ei hänen kanssaan haluttu ujuttautua. Sanottiin, että ei viitsitytä.

Kerran hän tosin näki unta, että joku kaunis neitokainen viritti hänen nahkahuiluaan, mutta ennen kun fa:sta oltiin päästy di:hin, nuori mies heräsi. Hän katseli tuvassa ympärilleen, mutta neitoa ei ollut missään. Vain pikkaisen tuhkaa oli jostain tipahdellut nojatuolin oikeanpuoleisen takajalan viereen. Ja ilmassa saattoi tuntea pienen häivähdyksen kirpeästä rikinkatkusta. Ja kylän koirat huusivat kimeästi: "Kiiuu kiiuu, sieppaa kämmenilläs', kiiuu kiiuu..."
Muuten oli täysin tavallinen yö.

Mitä pidemmälle vuodet vierivät, sen suuremmaksi lihanhimo kasvoi. Enää hän ei voinut kävelläkään kunnolla, sillä iho kun rahnasi vaatteisiin, tuli heti housujen kylkeen märkä laikku. Kylänrahvas kävikin kutsumaan häntä vitsikkään kävelytavan takia Tiira-Taaraksi.
Lopulta päätti kiimakalle kääntyä murheineen Manatarkin puoleen. Ehkäpä tarkka pystyisi manaamaan hänelle muutamat naiset.

Eli ei muuta kuin menoksi manaajan luo.

Hän otti kolme hernettä mukaansa lahjaksi. Neljä kappaletta jäi vielä jäljellekin. Oli ollut hyvä hernesato.

Manatark oli hieno mies. Sellainen pieni ja pitkätukkainen. Ja nahkahousut jalassa. Hän kuuli nuoren miehen murheet, väänsi tämän päätä ja ryhtyi manaamaan. Kaksi yötä ja kaksi päivää hän pölisi kaikennäköisiä loitsuja ja pöristeli vielä ärräpäitäkin. Joka aamu tarkka tarvitsi yhden herneen ja kaksi pitkää paijausta. Mutta pahansisuinen koira nappasi naapurin talon edessä Tiira-Taaralta yhden herneen, niin kolmannen päivän aamuna ei hänellä ollut pitkän paijauksen lisäksi mitään muuta antaa noidalle. Se ei tietenkään sopinut Manatarkille. Hän lopetti loitsimisen siihen. Eikä niin lyhyellä ajalla noin vain naista manatakaan. Naisen tekeminen vie yleensä tusina päivää, joskin jos enemmän tarvitaan, niin silloin sekään ei riitä. Niin lyhyen ajan sisään valmistui ainoastaan huilu.

No, ei tietenkään mikään tavallinen, vaan taikahuilu.

Ja mitä hyötyä Tiira-Taaralle taikahuilusta oli, hänhän tarvitsi naista?

Manatarkin sydän heltyi ja hän noitui vielä vähäsen. Hän antoi huilun nuorelle herralle ja opetti: jotta sitä ihmevekotinta voisi käyttää naisen saamiseksi, tulee sitä kantaa 666 päivää pakaroiden välissä, sitten pitää mennä auringonpimennyksen aikana metsään ja raaputtaa sillä kusevaa sutta korvan takaa, sekä lopuksi tulee täysikuun aikaan soittaa muutaman neidon akkunan alla kaksi vapaavalintaista Metallican balladia.

Nuorukainen tuikkasikin huilun heti takapuoleensa. Hyvästijättäessään hän moiskautti märjän suukon tarkan hikiselle vatsalle ja sitten hän olikin jo kadonnut.  

Ja sitten piti käydä odottelemaan. Koskaan ei ollut 666 päivää tuntunut yhtä pitkiltä, kuin seuraavat 666 päivää. Semminkin kun aika kulkee vain yhteen suuntaan, niin pitkän kärsivällisyyden jälkeen koitti viimein hetki, jolloin sai laittaa käden housuihin ja ihonlämpimän ihmehuilun napata sieltä pois.

Sydän väristen nuorukainen nosti huilun taivaisiin ja huusi: "Kukoista kaunottareni, lumoa ja valloita, auta mua hädässä, kaikk' emot mull' maadoita!"
Vaan ihmevärkki ei kukoistanut eikä lumonnut.
Se teki kiihkeän nuorukaisen murheelliseksi. Jo housuihin laitettaessa oli huilu kiiltänyt perkeleellisesti ja niin pitkässä juoksussa olisi perseöljyn pitänyt muuttaa sitä vieläkin hehkeämmäksi. Mutta nyt huilu oli siitäkin huolimatta himmeä ja tumma.
Epätoivoisena nuorukainen loi silmänsä ylös taivaaseen ja leveä virnistys valahti hänen syyttömille kasvoilleen. Oli nimittäin auringonpimennys, joten sen tähden ei yksikään auringonsäde heijastunut taikahuilusta.

Nopeasti Tiira-Taara kalpsutteli metsään ja raaputti kusevaa sutta korvan takaa. Takasin kylään tullessaan olikin jo täysikuu. Hän istahti ensimmäisen vastaantulevan talon akkunan alle ja ryhtyi puhaltelemaan huilusta Metallican balladeja. Kun toinen kappale oli päättynyt, avautui akkuna ja nuori villapaitainen nainen kiljahteli: "Oi, musikantti, kaunis mies, tule viereeni mun, syliini sut suljen ja suutelen sua suulle!"

Nuorukaisen epäonneksi myös neidon ruotsalainen isä kuuli huilunsoittoa ja niinpä hänkin pistäytyi akkunalle. Nähdessään täysikuun aikaan pihalla istuvan tytärtään viettelevän karvaisen ihmisolennon, ei ole mikään ihmekään, että hän luuli huilunsoittajaa ihmissudeksi. Siksi isäntä tulitti huilunsoittajaa hopealuodein silmiin ja huusi vielä perään: "Varulven! Varulven! Svenska! Svenska!"

Ja kiimakalle pakeni kuin pallosalama.

Siitä ajasta pitäen ei ole Tiira-Taaraa enää nähty päivänvalkealla. Vaan kun taivaalla loistaa täysikuu, ilmestyy metsästä harmaa varjo. Hopeinen pilke silmissään viettelee hän akkunain alla nuoria neitosia...